Maailma valokuvaajan silmin.

Maailma valokuvaajan silmin. Edellisestä postauksestani innostuneena todella menin lasteni kanssa saman oloiseen keliin. Arki kotona tosin muistuttaa melkoista sudokua, mutta katsoin tilaisuuteni tulleen. Hyviä kuvauskelejä tuskin tulee ihan pian uudelleen. On tartuttava hetkeen. Ajattelin, että käväisisin pikaisesti ostamassa lapsille jotkus uudet paidat, yhteneväiset ja neutraalit ja menisin kuvaamaan siihen samaan paikkaan jossa kuvasin Kasiakin. Matka velvoittaa autolla ajamista. Pakkasin mukaan koiran, kaksi vanhempaa lastani, muistin ottaa kameran ja auton avaimet. Menin pihalle ja huomasin, ettei minulla olekaan autoa! Miten olin voinut unohtaa ettei pihassamme vaan ollut sillä hetkellä menopeliä käytettävissä. Koska olin nähnyt vaivaa kuvaamisen eteen, päädyin silti lähtemään lasten kanssa iltakävelylle hyvän kuvauspaikan toiveessa. Suunnilleen takapihaltamme lähtee polku pienen lammen ympärille, jossa muistelin olleen upean valoisaa ainakin kesällä. Kävely alle kouluikäisten kanssa voi olla “hieman” omaa lenkkivauhtiani hitaampaa ja aurinko laski uhkaavasti. Olimme kävelleet kerran auringonkukkapellon ohi, jossa kukat eivät olleet vielä auenneet. Oikeastaan muuta mahdollisuutta kuvauspaikalle ei enää ollut. Kohta tulisi pimeä. Mietin mielessäni, että millaista paikkaa ja miten minä sitä etsin. Taustan tulee olla rauhallinen tai rytmikäs. Tarvittaessa sen saisi epäterävyysalueella hienosti pehmennettyä. Haluan kuviini syvyyttä tuomalla epäterävää myös hieman etualalle. Paikan ei tarvitse olla suuri. Itseasiassa nytkin moottoritie jylläsi selkäni takana. On niin paljon kiinni siitä mihin kyykistyy, mihin kameransa suuntaa ja kuinka kohteensa sommittelee. Tämä kaikki on syvällä selkärangassani. Kuljen silmät sirrillään jotta erotan kontrasteja, toinen silmä suljettuna (ilman kameraa) jotta pystyn rajaamaan mielessäni paremmin ja kyykin jotta näkisin taustan kuvattavan korkeudelta. Otin kuvitukseksi tähän muutamia kotialbumikuvilta näyttäviä kuvia ja samat paikat siten kun itse näen ne. Tässä kuvauspaikassa valolle tuli kaunis suunta vaikka aurinko sinänsä oli jo lähes laskeutunut. Varjopuolta korosti tumma metsä ja valopuolella kasvillisuudessa ja puustossa oli aukea paikka. Toisaalta oli myös onni, että kirkas aurinko oli jo käyttämättömissä, ilman heijastinta olisin ollut pulassa.
ei ne parhaat vaatteet
Intohimoinen kukkien keräilijä
aurinkokukkia pellossa
Poikani kivellä
Jooh… ne vaatteet jotka lasten päälle lähti, eivät sitten tosiaankaan olleet yhteneväiset eivätkä edes neutraalit. Ehkä seuraavalla kerralla hoidan sen vaatetusasian jotenkin toisin kuin viimetingassa. Yritin piilotella vaatteiden kuoseja jne mahdollisimman paljon kasvien taakse tai rajaamalla niitä huomaamattomimmiksi. Pojallani on lyhyt pinna ja tyttärelläni kuvaajan lapselle tyypilliset poseeraamisen maneerit. Miten ihmeessä saisin heistä kuvat, joissa he näyttäisivät omilta itseltään. Toki ne pelleilevät ja kiukkuset kuvat ovat myös lapselle ominaisia ja yhtä sallittuja kuin muutkin tunteet ja ilmeet mutta lähdin tavoittelemaan luonnollista ja seesteistä lähikuvaa. Toisin sanoen, asetan aina kriteerit miltä lopullisen kuvan tulee ainakin näyttää. Sitten suunnitelmaan jätetään vähän lapsellista liikkumisvaraa. Tilaa mahdollisuudelle, että jotain älytöntä voi tapahtua.
En takuulla avaa silmiäni
äidille pusun muikkunen <3
ärjyvä!
pose!
kukkuu!
Lopussa muutama lopullinenkin kuva. On se hyvä kuva ehkä sittenkin muuta kuin pelkkä hyvä kamera.. Vaikka minulla nyt onkin niin hyvä kamera, että tihkun intoa sen kanssa. Ehkä saan senkin ominaisuuksia avattua tänne piakoin.
Halusin vaan esitellä kukkakimppuani. Miksi piilotat minut puskaan?
Odotin hetken silmien aukaisemista. Kun vaan odotan hiljaa, poikani alkoi ihmetellä mitä teen ja kappas! Sieltähän se katse tuli.
Hyvin itsensä näköinen esikoululainen <3
Katse.